NUTS Distance 300 by Black Diamond

 

NUTS Distance 300 by Black Diamond

Pisin. Erämaisin. Haastavin.

 

Havahdun navakaksi yltyneen tuulen tuivertavan tarppia, jonka alle olen asettautunut nukkumaan. Ultimate Direction FK Bivy antaa lisäsuojaa sekä -lämpöä, yhdessä Therm-a-rest Hyperion 32F makuupussin kanssa. Vaikka makuualustana onkin vain 3mm solumuovi, niin olen ollut sikeässä unessa jo tovin. Hetken kuulostelen tarpin kestävyyttä tuulessa, mutta sitten nukahdan taas. En tiedä kauanko olen nukkunut, mutta seuraavaksi herään sateeseen, satunnaisen matkakumppanin kömpiessä tarpin suojiin. Nukahdan taas välittömästi uudelleen.

Miten ihmeessä olen päätynyt Valkamapään avotunturiin leiriytymään?

NUTS Distance 300 by Black Diamond on ainutlaatuinen seikkailu Lemmenjoen kansallispuistosta Pöyrisjärven erämaa-alueelle ja Ylläs-Pallastunturin kansallispuiston läpi Äkäslompoloon.

Kun 50-vuotias kokee saaneensa jo kaiken mahdollisen materian, niin syntymäpäivälahjan hankkimisesta saattaa muodostua hankala tehtävä. Varsinkin jos lahjaa on hankkimassa itselleen. Moottoripyörä olisi viisikymppiselle hyvinkin perinteinen valinta, mutta niitä on jo tallissa useampi. Päädyin lopulta asiaa sen paremmin harkitsematta ja suuren tunteen vallassa ilmoittautumaan Nuts 300-kisaan. Minullahan on matalasykkeistä kestävyystreeniä vuosikaudet takana, enkä varsinaisesti kärsi luonnossa liikkumisesta. Pidin ajatusta aivan erinomaisena. Vaimo kysyi, olisinko ihan varma mihin olin ilmoittautunut, mutta Lupus Extremen osallistuminen mukaan rauhoitti hänenkin mieltään. Tulisimme selviytymään matkasta yhdessä.

Valmistautuminen sisälsi hyvinkin perinteisiä elementtejä: työmatkailua ja sinkoilua sinne tänne, ruokaympyrä muodostui pyhästä kolminaisuudesta: mustaa kahvia, jäätelöä ja tietenkin lakritsia. Telakallakin jouduin olemaan vasemman nilkan ja jalkapöydän takia. Vanha rasitusmurtuma pysyi kuitenkin aisoissa ja nilkkakin avautui lopulta toukokuussa Rantalan Sakun käsittelyssä. Teimme toukokuussa yön yli kestäneen retken Liesjärvelle ja kuukautta ennen tapahtumaa testivaelluksen reitille Näkkälä-Ylläs 160km. Testivaellukset antoivat uskoa omaan jaksamiseen, sekä auttoivat energiatarpeen haarukoinnissa. Varusteet löytyivät pitkälti jo aiemmin hankittuina, mutta esimerkiksi repun (Salomon XA35 Set) ja makuupussin (Therm-A-Rest Hyperion 0°C) ostin testien perusteella käytettävyyden ja keveyden takia. Reppua virittelin vanhalla Salomon XA5 etupussukalla, josta olisi helppoa äyskäröidä energiaa suuhun. Vielä edeltävällä viikolla jouduin ostamaan uudet kisakengät, kun onnistuin tökkäämään sauvalla Salomon Ultra 3:sta pintakankaat rikki. Vanhat kengät lähtivät korjattuina Hetan drop bagiin varakengiksi. Valmistautumiseen pitää laskea myös lukematon määrä kartta- ja exceljumppaa, sekä osallistuminen NOLS Wilderness First Aid-kurssille, jolta haettiin valmiuksia toimia maastossa ilman ulkopuolista apua tai evakuoinnin kestäessä pitkään.

Njurkulahti-Kalmankaltio (88km, 17h 19min)

Linja-automatka Äkäslompolosta Lemmenjoen Njurkulahdella olleelle lähtöpaikalle oli pitkä ja jännityksen täyteinen. Lähtöpaikalle päästyä mieli alkoi rauhoittua, sillä oltiin pääsemässä siihen, jonka parhaiten osaa. Lähtömerkistä otettiin jopa muutamia juoksuaskeleita, ettemme olisi jääneet muiden jalkoihin. Muuten etenimme hyvin rauhallaista vauhtia. Lemmenjoen vartta seuraava polku kulki hienolla harjanteella havupuiden suojissa. 

Kuva (c) Lupus Extreme

Kulku oli helppoa ja fiilis korkealla. Samaan vauhtiin, Lupus Extremen lisäksi, osuivat myös seuratoverit Pasi ja Mikko, sekä kisan nuorin osanottaja, valtavan sinnikäs Toni. Päädyimme ylittämään Lemmenjoen jälkimmäiseltä ylityskohdalta välttääksemme ruuhkaa sekä sujuvamman polun takia. Onnistuimmekin ohittamaan useamman tällä reitinvalinnalla. Ravadaskönkään autiotupaa ja itse Ravadaskönkään putousta olisi voinut jäädä ihastelemaan pidemmäksikin aikaa. 

Kuva (c) Lupus Extreme

                                                    

Saimme ensipuraisun nopeista kelimuutoksista, kun sadepuku piti kaivaa ripeästi päälle. Hetkittäin vettä tuli ihan reilustikin. Reitti kulki Morgamjärven sivuitse Morgamojan Kultalaan. Varaustuvalla käytimme hyväksi huussin ja samalla saimme vaihdettua muutaman sanasen järjestäjien kanssa, jotka varmistivat kaikkien pääsyn alkutaipaleelta. Maisema muuttui, kun nousimme hiljalleen kohti Martin Iiskon paloa. 

Kuva (c) Lupus Extreme

Polun loputtua päästiin itse asiaan. Aluksi liikuttiin rakkakivikossa, jonka jälkeen tossut sitten saivatkin olla märät vähintäänkin riittävästi. Kuljettiin suon reunustoja ja ylitettiin useampia märkiä kohtia. Hyvin pitkälti samantyyppistä kuin 24h regainingkisoissa. Syvimmät ylitykset taisivat olla reiteen saakka, mutta monet kohdat onnistuttiin ylittämään pienellä maastotutkimuksella kuivin jaloin. Sauvoista oli melkoisesti hyötyä ylityksissä, kun sai ottaa tukea pohjasta tai sitten ponnistaa sauvojen varassa toiselle puolelle.

Kuva (c) Lupus Extreme

                                                          

Postijoen autiotuvalla pidettiin ruokatauko ja huollettiin jalkoja. Olimme etukäteen suunnitelleet jokaiselle osuudelle mysli- tai granola-aterian, johon piti lisätä vain kylmä vesi. Hiukan tukevampi ruoka maistui taivaalliselta suklaan ja suolapähkinöiden jälkeen. Matkan jatkuessa tankkailtiin myös pullot täyteen vettä joesta. Nyt samanvauhtista porukkaa kasautui pitkäksi letkaksi ja parhaimmillaan meitä taisi kulkea samaa matkaa toistakymmentä. Paikoin maasto oli helpompaa ja päästiin liikkumaan avonaisemmilla alueilla. Pieni huoltotauko pidettiin myös Vaskolompolon autiotuvan pihassa.  

Kuva (c) Lupus Extreme

                                          

Ihmislapsen oli helppo olla, kun kaikki ylimääräinen häly oli ympäriltä poissa ja sai keskittyä olennaiseen eli etenemiseen ja luontoon. Aamuyön tunteina, polku tuntui valtavan pitkältä. Edettiin Peltotunturin avonaista rinnettä pitkiä aikoja täydessä hiljaisuudessa. Lopulta tavoitimme Kalmankaltion huoltopaikan ja ensimmäinen drop bag odotti avaajaansa. Koska huoltoteltta ei ollut ihan niin suuri kuin odotettiin, niin päädyimme kaivamaan drop bageistä omat majoitteet ja makuupussit käyttöön. Ruoka maistui heikosti, mutta uni tuli hyvinkin nopeasti. Huoltosuunnitelman mukaan, olin ottanut pohjalliset irti kengistä ja viritellyt ne kengännauhoihin kuivumaan. Kengät asettelin vielä aurinkoon niin, että kosteus pääsisi haihtumaan mahdollisimman tehokkaasti. Jalat puhdistin huolellisesti Liberon wet wipeseilla, jotka toimivatkin hienosti niin jalkojen kuin ihonkin puhdistuksessa. Ensimmäiset rakot olivat ilmestyneet jalkoihin. Suojasin ne leukoplastilla ja samalla iso- ja pikkuvarpaat vaativat molempiin jalkoihin teippaukset. Unta sain tässä noin 2,5 tuntia ja se piristi niin, että oli kuin olisi lähtenyt uuteen alkuun. Tauko kokonaisuudessaan kesti noin 3h 35min.

Kalmankaltio-Hetta (108km, 12h 44min + 12h 35min)

Kalmankaltiosta eteenpäin, alku oli pehmeää hiekkaa. Alusta teki etenemisen raskaaksi ja varoin saamasta hienoa hiekkaa kenkiin, koska se olisi tarkoittanut automaattisesti hiertymiä ja lisää rakkoja. Lämpimän kelin takia oli käynnistellyt kroppaa Ratiopharm Nesteytys -tabletilla, jonka lisäsin puoleen litraan vettä. Olo kohenikin huomattavasti eikä imeytymisen kanssa ollut päivän aikana ongelmia. Myös eväät maistuivat hyvin ja tekeminen tuntui vahvalta. 

Kuva (c) Lupus Extreme

Joen ylitys virkisti ja samalla saatiin hetki poseerata joessa, kun Poppiksen kuvausdrone pörräsi päällä. Hiukan ylityksen jälkeen näimme Pasin, joka ei ollut ihan parhaissa voimissaan. Mies ei ollut saanut unta Kalmankaltiossa ja oli lähtenyt jatkamaan matkaa. Pidimme pienen huoltotauon Naltijärven kesäpaikassa, jonka jälkeen Pasi oli kuin uusi ihminen. Kohtaaminen toi meillekin uutta virtaa tekemiseen.

Jopas on monotonista touhua. Oikeaa ja vasenta jalkaa vuorotellen eteenpäin. Maisemia ei kyllä voi moittia ja tähän asti matka on edennyt ihan odotettuun tapaan. Turha tässä on valittaa. Matka etenee vain liikkumalla.

Molempien kantapäiden sivuihin oli muodostunut isot rakot. Ilmeisesti mönkijäuran pyöreä, pohja yhdistettynä isoon kengänkokoon, oli aiheuttanut kengänkantoihin sivuttaisen liikkeen. Teipattuina kantapäät tuntuivat vain kohtuullisesti, eivätkä haittanneet menoa. Suunnittelin tekeväni viimeistään Hetassa ison jalkahuollon. Ukkonen jyrähteli jossakin kauempana uhkaavasti ja jouduimme jumppaamaan sadevehkeitä päälle ja pois useampaan kertaan. Ennen Valkamapäälle nousua alkoi sataa enemmän ja tunturiin nousu ukkosella mietitytti. Onneksi ukkonen kiersi meidät, eikä osunut ihan suoraan päälle. 

Kuva (c) Lupus Extreme

Valkamapäältä oli huikeat näkymät Pöyrisjärvelle sekä Vanhan lapinkylän suuntaan. Suunnitelman mukaisesti majoituimme plan B reitille kääntymisen jälkeen levolle. En muista Ossi Määtän varsinaisesti suositelleen Kevytretkeilijän oppaassa tarppia avotunturissa majoittumiseen, mutta nyt se oli parasta, mitä oli tarjolla. Sidoin aluksi yhden narun matalaan tunturikoivuun, ettei tarppi olisi tuulessa karannut käsistä. Jos tarppi olisi päässyt karkuun, niin ensimmäiseen kolmeen kilometriin sitä ei olisi tuossa tuulessa kiinni saanut. Ensimmäinen pystytys meni hiukan vikaan tuulen suunnan suhteen ja jouduinkin kääntämään suuntaa noin 30 astetta. Samalla tein matalamman majoitteen sauvan varaan ja tarppi ottikin tuulen paljon paremmin vastaan. Hyvä minä! Samalla kun fiilistelin erätaitojani, niin kiitin myös itseäni, että olin varannut matkaan muutaman v-muotoisen vahvemman maakiilan, joilla tarppi pysyi kunnolla maassa kiinni. Bivyyn kömpi väsynyt mies.

Kuva (c) KapteeniSolisluun perhealbumi

Unen ja valvetilan raja alkaa olla epäselvä. Väsymys tekee tehtäväänsä vääjäämättömästi. Herään Lupus Extremen huuteluun teltastaan ja pidämme toisemme ajantasalla aamutoimien edistymisestä. Hyvällä kommunikaatiolla säästetään sekä aikaa, että ollaan yhtä aikaa valmiit lähtemään. Syön aamupalaksi mysliä, joka täyttää mukavasti mahaa ja saa fiiliksen nousemaan. En tunne itseäni erityisen väsyneeksi tai jalkojani kipeiksi. On helppo kerätä majoitteet reppuun ja siirtyä polulle. Vaikka kello on vasta 1:50, valtava sateenkaari menosuunnassamme saa herkistymään. Näitä hetkiä on hieno muistella talven pimeinä päivinä.

Kuva (c) KapteeniSolisluun perhealbumi

Valkamapäältä Hettaan on vielä reipas matka, josta alku on selkeää mönkijäuraa avonaisessa maastossa. Tavoitamme lepotauon aikana edelle ehtineitä tuoreilla jaloillamme ja on mukava tavata uusia ihmisiä. Erityisesti mieleen jää Tervon siskosten valtava positiivisuus ja iloinen asenne matkantekoon. Kertaillaan yhdessä matkan vaiheita ja tuntemuksia. Yht´äkkiä toiselle siskoksista tulee laulu mieleen ja toinen yhtyy lauluun spontaanisti. Naurattaa ja samalla saan uutta energiaa tällaisesta kohtaamisesta. Vähitellen etenemme kohti metsäisempää aluetta, mutta myös ura muuttuu monin paikoin mutaisemmaksi ja askelta pitää hiukan asetella tarkemmin, etteivät kengät kastuisi pahasti. Myös hyttyset ovat selvästi aktiivisempia ja päässä joutuukin käyttämään lähes koko ajan hyttysverkkoa. Hetkittäin mönkijäuria ja risteyksiä joutuu arpomaan, mutta lopulta kaikki vievät samaan suuntaan. Palo-Kuorttusvaaran etelärinteellä pidetään pieni huoltotauko. Myös Karitsa on saavuttanut meidän neljän hengen seurueemme ja hän tuo keskusteluun uutta puhtia. Yhtä matkaa etenemme kohti Vuontisjärveä ja vähitellen puheet alkavat kääntyä edessä olevaan asfalttipätkään. Plan B-reitistä ei mitään ylistyslauluja kuullut laulettavan, vaan asfalttiosuus koettiin enemmänkin puuduttavaksi, välttämättömäksi pahaksi. Mönkijäura muuttui selkeämmäksi hiekkatieksi ja Pöyrisjoesta tankattiin vielä vettä pullot täyteen.

Avaan puhelimen pitkästä aikaa ja lueskelin tuossa kohdin viestit. Olin saanut kymmenittäin tsemppiviestejä eri kanavia myöten ja tuntui hämmentävältä lukea niitä kahden vuorokauden maastossa olon jälkeen. Iso osa ennakkosuosikeista oli joutunut keskeyttämään, joko jalkavaivojen tai imeytymisongelmien takia. Mitä ihmettä??? Olihan reitti ollut hetkittäin hankala, mutta keskeytys... asiaa oli vaikea ymmärtää. Asfaltilla nopeutemme ovat hieman erilaiset ja jono venyy. Pasi kulkee kanssani hetken matkaa, mutta sitten hänkin jättäytyy taaemmas. Asfaltti tuntuu loputtomalta ja haluan pitää hyvää kävelyvauhtia, jotta matka loppuisi mahdollisimman nopeasti. Vaimo on sovitusti odottamassa Hetassa ja tunteet ovat pinnassa. Olen matkassa jo paljon pidemmällä kuin kertaakaan aiemmin. Taistelu väsymystä ja matkaa vastaan, saa hengen salpautumaan ja kyyneleen vierähtämään poskelle. Kuulen takaani juoksuaskeleita ja Satu ohittaa minut. On kuulemma helpompaa juosta kuin kävellä. Hetken ohittelemme toisiamme rytmin erotessa toisistaan. Lopulta etenen viimeiset kilometrit kohti Hettaa yksin.

Hetassa oli sovittu hiukan pidemmästä huoltotauosta, jolloin jaloille annettiin kunnolla aikaa palautua ja oli mahdollisuus nukkua noin 2,5 tunnin unet. Pasin nilkka ja polvi olivat turvonneet. Niihin löydettiin kylmää ennen unille menoa. Vaimo toimi huollossa apuna ja kävi hakemassa kaupasta suihkusaippuaa, kun emme olleet huomanneet varautua sellaisella. Suihkun ja ruokailun jälkeen olin valmis unille. Tunnin jälkeen havahdun hereille ja siirryn ohuemmalle patjalle jatkamaan unia. Tajuttomuus armahtaa heti ja herään vasta puolentoista tunnin päästä aivan virkeänä. Huomaan myös Lupus Extremen olevan hereillä ja päädymme hiljalleen valmistautumaan jatkamaan matkaa. Syömme lisää ja huollamme jalat. Rakot teipataan taas huolellisesti ja varmistan, että varpaat ovat varmasti suojattuina riittävästi leukoplastilla. Pasin jalkavamma vaikuttaa odotettua pahemmalta ja lopulta mies tekee kipeän keskeytyspäätöksen. Päätös vaikuttaa myös meidän fiilikseemme, vaikka se onkin pakko työntää sivuun pois mielestä.

Tilanne vaatii jäätelöä. 32 yhteistä vuotta vaimon kanssa ja mitä onkaan tarjolla ennen lähtöä? JÄÄTELÖÄ! Saamme Pasin kanssa kumpikin oman lusikan ja kauhomme kylmää herkkua suuhumme samasta rasiasta. Tämä on sellainen tilanne, joka tulisi muistumaan pitkään Kaksi suurta jäätelön ystävää löytävät toisensa hyvin epätavallisessa hetkessä. Kun tulee lähdön aika, olen selvästi liikuttunut tilanteesta.

Hetta-Pallas (67km, 8h 56min + 8h 36min)  

Vaihdan nopean suukon vielä vaimon kanssa ennen lähtöä kohti Pallasta ja sovimme näkevämme vasta maalissa. Ensimmäiset askeleet ovat taas varovaisia, mutta hämmästyn itsekin miten nopeasti kykenen kulkemaan normaalisti. Alku otetaan kuitenkin rauhallisemmin. Asfalttiosuus tuntuu tällä kertaa lyhyemmältä, kun tietää mitä odottaa. Otamme Ounasjoesta vielä pullot täyteen, ennen kuin jatkamme matkaa kohti tuntureita. Fiilis on korkealla ja toteamme kulkeneemme ensimmäisen 200 kilometriä ikinä. Lisää olisi vielä tulossa matkan edistyessä. Pyhäkeron autiotuvalla otettiin taas vettä ja sitten olikin luvassa ylämäkeä. Nouseminen osoittautui helpommaksi kuin alamäet. Pyhäkeron huipulla nautittiin maisemista ja mietiskeltiin, oliko aurinko laskemassa vaiko nousemassa? Yötön yö tarjosi parastaan. 

Kuva (c) KapteeniSolisluun perhealbumi

Tappurin autiotuvan ohitettuamme, emme olisi uskoneet, miten pitkältä Ketomellan kierros tuntuisi.  

Eikö tämä polku lopu ikinä? Onko vielä pitkä matka? Miten ihminen voikin ilmoittaa itsensä tällaiseen hullutukseen? Eikö järjestäjillä ole mitään vastuuta, että järjestävät tällaisen kilpailun ja yhdet hullut vielä osallistuvat? Miksen vain ilmoittanut, että minulla on maha kipeä, enkä voi osallistua? Onko vielä pitkä matka? Joko tästä samasta paikasta mentiin aiemmin? Eivätkö nämä kysymykset lopu ikinä?

Pitkästyminen yksitoikkoiseen metsämaisemaa ja polkuun teki matkanteosta todella raskasta. Virikkeitä ei ollut, eikä juttukaan kulkenut enää tässä vaiheessa. Hallusinaatiot alkoivat taas hämärässä metsässä ja hyttysverkon läpi näki mitä ihmeellisempiä asioita: jatkuvaa aitaa polun sivussa, autiotupia ja erilaisia metsäneläimiä. Todellisuudessa siellä ei ollut mitään, mutta mieli eli omaa elämäänsä. Kun lopulta tavoitimme asfalttitien, niin kuvittelin meidän olevan jo taukopaikallamme. Matkaa oli kuitenkin vielä useampi kilometri, ennen kuin saavuimme Hietajärvelle ja saimme majoitteet pystyyn. Koska sadetta ei ollut luvassa, niin tarppia en viritellyt vaan pystytin ainoastaan bivyni. Samat rutiinit aina nukkumaan mennessä: Bivy auki, makuualusta ja -pussi bivyyn valmiiksi, sadetakki auki bivyn viereen ja sille istumaan. Kengät pois, pohjallisten ja kenkien huolellinen puhdistus, pohjalliset nauhojen väliin kuivumaan. Housut ja sukat pois, mies bivyyn ja suoraan makuupussiin. Kello ja puhelin lataukseen sekä vaatteet kuivapussiin tyynyksi. Olen sanonut, että bivypussia vastaavaa ahtaanpaikan kammoa olen kokenut viimeksi 50 vuotta sitten synnytyskanavassa. Kaikkeen tottuu, eikä unta tarvinnut tälläkään kertaa odotella.   

Kuva (c) Lupus Extreme

Herään puhelimen herätysääneen samasta asennosta kuin olin nukahtanutkin ja kuulen saman äänen Lupus Extremen teltasta. Huutelen naapuritelttaan herätystä ja heitän kepin kaverin telttakankaaseen. Ei vastausta. Polulla kulkee kaksi naista ja tervehdin. En ole kuitenkaan varma, onko tilanne totta vaiko unta. Nukahdan uudelleen. Havahdun, kun olemme nukkuneet 1h 42min. Vaikka hetki sitten olin ihan pihalla, niin nyt tuntuu taas ihan virkeältä.

Mysli sai taas energiat palautumaan ja olimme valmiit jatkamaan matkaa. Tieto siitä, että matkamme vei jo kuukautta aiemmin tutuksi tulleelle polulle, helpotti mieltä. Olimme tehneet testivaelluksen Näkkälä-Hetta-Pallas-Ylläs, joten loppureitistä oli hyvä käsitys. Pahakurun autiotuvalta eteenpäin alkoi tuttu polku. Suastunturi-Suaskuru-Lumikero-Vuontiskero-Montellinmaja-Nammalakuru... tämähän sujuu ongelmitta. Ennen Rihmakurun kotaa maha murahti ja tuli hiukan kiirekin huussiin. Siellä istuessani mietin, ettei sata suklaapatukkaa ehkä olekaan se paras eväs tämän tyyppiseen karkeloon. Toki matkassa oli myös irtokarkki-suolapähkinäsekoitusta, mutta ainuttakaan geeliä tai energiapatukkaa en vaivautunut mukaan ottamaan. Kodalta lähdettäessä meidät tavoitti polkujuoksija, joka kertoi suunnitelleensa osallistumista sm-rogaan, mutta pari olikin ollut nuhainen ja homma jäänyt lähtökuoppiin. Kuljimme pätkän samaa matkaa ja vaihdoimme ajatuksia. Kun jouduimme hiljakseen tunkkailemaan ylämäkeen, niin kaveri katosi horisonttiin kevyellä askeleella. Kyllä kovat ovat kovia.

Ennen Taivaskeronsatulaan nousua olimme mielestämme nähneet jonkin hahmon rinteessä. Vauhdilla karanneelta juoksijalta se ei näyttänyt, joten hetken kuvittelimme näkevämme harhoja. Hahmon lähetessä, olimme yhä varmempia että kyseessä olisi ihminen ja melkein kohdalla tunnistimme Manun, jolta oli jäänyt sm-roga väliin ja oli lähtenyt ottamaan meistä muutaman valokuvan. Aivan loistava satunnainen kohtaaminen antoi hurjasti voimia edetä kohti Hotelli Pallaksen huoltoa. 

Kuva (c) Manu Humppi 

Kuva (c) Manu Humppi

Alamäki osoittautui kylläkin haasteelliseksi aroin jaloin ja jouduimmekin jarruttelemaan sauvoilla menoa.Toinen iloinen yllätys odotti hotellilla, kun Sami K. oli tullut meitä vastaan. Miehen oma meno oli hyytynyt Vuontisjärvelle isojen rakkojen takia, mutta oli ehdottomasti halunnut tulla tsemppaamaan ja auttamaan huollossa. Iso kiitos Sami! Sinä tiedät, mitä tällaiset kohtaamiset merkitsevät kisan aikana.

Itse Pallaksen huoltoon... ruokaa, suihku, puhdasta päälle ja nukkumaan puhtaiden lakanoiden väliin. Nyt oli kyllä luksusta. Havahduin jossakin vaiheessa, kun Niilos nousi viereisestä sängystä ja Tanja puolestaan tuli omille unilleen. Toisella puolella Karitsa oli saanut lampaat laskettua ja sahaili kuuluvasti hirsiä.

Pallas-Äkäslompolo (66km; 17h 10min)

Kun suunniteltu 2,5 tunnin uni oli koossa, niin tankkailtiin vielä kiireettömästi energiaa ja huollettiin jalkoja. Pahimmat rakot oli pakko puhkoa ja puhdistaa, jonka jälkeen taas huolellinen teippaus leukoplastilla. Tuttuja rutiineja. Kengät eivät olleet mahtua jalkoihin ja jouduin tekemään kertakäyttölautasesta kenkälusikan. Sen verran rakot sattuivat, että pelkäsin menettäväni tajuntani. Liikkeelle ennätettiin noin iltakahdeksan aikoihin. Päivämäärät tai kellonajat olivat menettäneet jo merkityksensä, samoin kuin loppuaika tai sijoitus. Lähtökiihdytys oli taas maltillinen ja sitä olisi voinut verrata maalin kuivumisen seuraamiseen. Vähitellen jalat nöyrtyivät tekemiseen ja Pallaskodalta päästiin ihan oikealle polulle. Polku oli taas tuttua ja matkalla otettiin myös puhelu kisan voittajalle. Pienikin muutos rutiineihin antoi uutta virtaa. 

Kuva (c) Lupus Extreme

Joen ylittävälle sillalle tultaessa, huomasimme takaa lähestyvän sauvakävelevän hahmon. Karitsa eteni kuin hurmoksessa ja sai meidät helposti kiinni. Kuljimme kolmistaan koko Lomoltunturin matkan jutustellen niitä näitä. Mustakeron autiotuvalla tankkasimme pullot täyteen, mutta Karitsa jatkoi jo omaa menoaan eteenpäin. Mustakeron ja Koivakeron kuljimme kahdestaan, mutta Koivakerolta laskeuduttaessa Anuntivuoman suon laitaan, näimme taas tutun hahmon polunlaidassa. Oikeastaan Karitsan jalat olivat edelleen polulla, mutta mies itse kellahtaneena polun sivuun. Samalla kun hän havahtui meidän tuloomme, mies laittoi valmiiksi kuoritun Snickers-patukan suuhunsa ja alkoi puhua saman tien suu tyhjänä. Olin aivan äimänkäkenä, että olin päässyt todistamaan Snickersin syönnin FKT-aikaa ja vieläpä pyytämättä ja yllättäin. Jatkoimme taas kolmistaan liikkeelle. Karitsa valitteli väsymystään, mutta jatkoi kun kerroimme Rauhalassa olevan kuivempaa ja parempi viettää taukoa. Rauhalan vesipisteellä tankattiin pullot täyteen. Karitsan kaveri oli tullut pyörällä katsomaan kisailijaa. Melkoinen kohtaaminen puoli kahden aikaan yöllä! Asfalttitielle päästyämme, Karitsa jäi pitämään unitaukoa linja-autopysäkin katokseen ja minä vaihdoin samalla kuivat sukat jalkaan. Taisipa samalla mennä särkylääkekin jalkojen alkaessa olla melko valmiit taivallukseen. Asfaltilta kohti Kesälakea, jatkoimme taas kahdestaan polkua pitkin.

Matkahan alkaa olla voiton puolella. Uskoin alusta lähtien omaan maaliinpääsyyni, mutta nyt tuo on realisoitumassa. Olen kuulevinani iPhonen hälytysäänen ja kaivan energiaa reppuni taskusta. Matkan aikana olen ehdollistunut tuohon joka tunti piippaavaan muistutukseen kuin Pavlovin koira. Tasainen energiansaanti on ollut yhtenä kulmakivenä jaksamiseen. Kesälaki-Risulaki-Kolvakero. Kolvakeron huipulta nautitaan lyhyesti vielä maisemia, ennen kuin on aika lähteä laskeutumaan kohti Pahtavuoman autiotupaa ja vesipistettä. Väsyttää. Väsyttää, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Tieto maalin lähestymisestä alkaa murentaa henkistä kanttia.

Pahtavuomassa teimme vesitankkauksen ja ennakkoon olimme suunnitelleet mahdollisesti tarvittavaa unitaukoa tähän. Nyt yö oli kääntynyt kuitenkin jo aamuksi, eikä väsymys painanut niin paljoa että pidemmälle tauolle olisi ollut tarvetta. Söimme mysliaamiaiset ja hyödynsimme autiotuvan huussin. Hannu saavutti meidät hyvärytmisellä sauvakävelyllä. Tuvalta jatkoimme matkaa kolmistaan. Pahtavuoman uudet ritiläpitkokset oli saatu valmiiksi sitten viime reissun. Leveää, sinkittyä ritilää pitkin oli helppo edetä Pahtavuoman suon ylitse. Uusi ihminen toi matkaan taas uusia juttuja, joka myös tuntui vauhdittavan matkantekoa. Kertailtiin kisan kulkua, treenaamista ja valmistautumista. Mustakerolla kuitenkin matkat erosivat, kun minun piti säätää varusteiden kanssa. Laskeutuminen Mustakerolta ja nousu Äkäskerolle oli vaativa. Vaativan nousun kuitenkin palkitsi Äkäskerolta näkyvät maisemat. Tuuli huipulla oli melkoinen.

Kuva (c) Lupus Extreme

Apua! Nukuttaa ja matkaa on vielä Äkäskeron päälläkin hyvän matkaa jäljellä. Miten ikinä selviydyn alamäestä? Joudun käskyttämään jalkoja pitämään rytmin ja välillä silmäluomet painut väkisinkin kiinni. Navakka tuuli hankaloittaa entisestään liikettä. Kun Äkäskeron laki kääntyy loivasti alamäkeen, niin askel alkaa heittää. En ole enää pysyä polulla, vaan silmäluomet menevät kiinni. Kuulen huolestuneen äänen takaani “Onko kaikki ok?” Huokaisen vain “Pakko nukkua”. En ole varma, vastaanko enää kysymykseen “Varjoon vaiko aurinkoon?”, vaan kaadun sammalille. Viimeinen muistikuvani sikiöasennosta on, että repun hihnat pitää avata. Kun herään Lupus Extremen ääneen, reppu on edelleen selässä ja hihnat kiinni. Kymmenen minuutin täysi tajuttomuus on tuonut uutta virtaa mieheen ja tunnen olevani valmis jatkamaan. Otamme energiaa ennen laskeutumista Äkäskerolta ja suu on kuin hiekkapaperia. Sokeri ja suolapähkinät vuorotellen nautittuna ovat rikkoneet suun limakalvot. Vaikka matkaa on jäljellä enää 20 kilometriä, niin ajallisesti tuo tulisi viemään 4-5 tuntia. Tieto maalista saa kuitenkin jaksamaan.

Kuva (c) Lupus Extreme

Peurakaltiossa oli viimeinen vesipiste ja jouduimme hetken pyörähtämään, ennen kuin saimme tietoa sen sijaitsevan hiukan pidemmällä pululla. Äkässaivon kohdalla polku oli nautinnollista leveämpää uraa. Pidimme hyvää rytmiä liikkeessä, sillä se oli ainoa tapa päästä eteenpäin. Seurasin reittiä edelleen kellosta. Varsinkin polkujen risteykset katsottiin tarkasti, koska ylimääräistä lenkkiä ei enää haluttu tehdä. Reittiviiva kiersi Kotamajan kautta ja siellä mekin kuuliaisesti kävimme kääntymässä. Retkeilyreitillä alkoi näkyä muitakin ihmisiä, varsinkin maastopyörillä liikkeellä. Otimme helpoissa kohdissa helppoa hölkkää, koska kumpikin halusi maaliin mahdollisimman nopeasti. Loppureitti ei enää tarjonnut sellaisia maisemia, että olisi pitänyt niitä jäädä fiilistelemään. Äkäslompolon näkeminen sai taas ajatukset maaliin.

Onko tämä tosiaankin loppumassa? Neljä vuorokautta irti puhelimen ja sähköpostin orjuudesta. Olen saanut vain nauttia luonnosta ja matkanteosta. Matkan varrelle on osunut hienoja maisemia sekä upeita, motivoituneita ihmisiä. Noita satunnaisia kohtaamisia tulen kaipaamaan. Huolellisesti tehty suunnitelma on viimeisiä kilometrejä vaille suoritettu. Makeaan tai suolapähkinöihin en koske enää ikinä! Suussa on sellainen tunne, että kaivan Nilijänkkän sorastetulla polulla hammasharjan ja harjailen hampaitani liikkeessä. Se raikastaakin oloa, vaikka muutenhan miehestä huokuva aromi on vahva.

Asfaltilla vaimo ja kuopus ovat vastassa. Saan nopea suukon ja halauksen. Olen ennakkoon pelännyt romahtavani tähän tilanteeseen, mutta nyt kestän mielestäni vähintäänkin hyvin, vaikka mielessä myllertääkin. Ystäväperhe on asettautunut kadunvarteen ja tekee aaltoja. Naurattaa. Olemme selviämässä haasteesta yhdessä. Matkalla on nainen maastopyörän kanssa ja hän soittaa kelloa villisti. Kiitosten lisäksi totean hänen saavan jännetuppitulehduksen käteensä, ennen kuin ennätämme ohitse. Kun maalikaari näkyy, niin vaihdamme kävelyn hölkkään ja ylitämme maaliviivan rinnakkain. 

Kuva (c) Rami Valonen

Saamme onnittelut Epulta sekä pienet kilikellot merkiksi suorituksesta. Lupaan, etten ikinä ottaisi tuota kelloa pois kaulastani. Muuten maalihaastattelusta ei jää mielikuvia. Pää on ihan tyhjä.

Kuva (c) Rami Valonen

Maaliintuloamme oli tullut seuraamaan myös kisan voittaja ja muita kärkimiehiä, osa Finishereitä ja osa keskeyttämään joutuneita.  Kopautamme muuten kivet, mutta Juha J. halaa ja onnittelee. Spontaanisti kysyn “Mistä tunnistaa Nuts 300 Finisherin?” Saan vastaukseksi pään pyörittelyä ja lyhyesti “No???” Vastaan “Se kyllä kertoo sen”. Joukko toteaa tällä hetkellä monen personal trainerin päätyvän työttömäksi, jos porukka alkaa kopioida “harjoitteluani”. Merja ja Tomi ovat myös tulleet maalialueelle ja halausten jälkeen lähdemme Tomin kanssa syömään. Ruokapöydässä kertaillaan vielä kisaa ja tilanteita. Porukan hallusinaation naurattavat. On nähty villisikoja maastossa ja kun järki on sanonut, ettei näin pohjoisessa ole villisikoja, niin on otettu kuva todisteeksi. Yllätys on ollut suuri, kun puhelimen ruudulla on edelleen näkynyt villisikoja. Nyt ruokapöydässä katsotussa kuvassa on iso juurakko, mutta se ei poista tosiasiaa, että öisessä metsässä on ollut vahva kokemus villisioista. Ihmismieli <3

Summa summarum... Aivan mahtava reissu! Lähtisin uudelleen, mutta soitellaan vielä lähempänä...

 Yhteistyö Lupus Extremen kanssa oli taas saumatonta ja toimimmekin nykyisin yhteen kuin vanha aviopari. Toisen jaksamisesta on huolehdittava vähintään yhtä paljon kuin omastaan. Kiitos matkakumppanille!

Sitten harjoittelusta... Olen saattanut antaa hyvinkin huolettoman kuvan treeneistä, mutta takana on melkoinen määrä erilaista tekemistä. On totta, että määrä sisältää höntsäkiekkoa, ringetteä, laskettelua ynnä muuta sekalaista humppaa. Viisikymppinen, lievästi ylipainoinen kulkukauppias ei enää kykene mahdottomia kilometrejä juoksemaan, mutta sitkeydessä löytyy. Isot kiitokset menevät EnduranSeren Timolle, joka on jaksanut paimentaa laiskaa harjoittelijaa ja ohjannut sekä perustellut treenejä.

Vaimo ja kotiväki... ollaan tehty yhdessä ja erikseen. Torronsuon ja Liesjärven lenkeillä on ollut erityinen merkitys matkalla kisaan. On ollut helppo harrastaa. Kiitos tuesta!

Minkiönkylän Mahti: Olit reppuselässä koko matkan. Tiedät kyllä.

Halloween Hike 2020, 100km Kannonkoski

 

Ihmisellä pitäisi olla ainakin kaksi ystävää, joiden kanssa voi taivaltaa 100 kilometriä ilman murheita. Ai mutta mullahan on :)

 

Halloween Hike osui kalenteriin osin siksi, että perjantaina piti olla messupäivä Kokkolassa. Kokkolasta olisi ollut vain 150 kilometrin siirtymä Kannonkoskelle. Toisin kävi, sillä Covid-19 siirsi messut virtuaalisiksi ja seuraavalle viikolle. Hyväksi puoleksi voidaan laskea, että nyt päästiin koko seurueella tekemään matkaa kotoa saakka. Lähdimme sataselle Pontuksen ja Minkiönkylän Mahdin kanssa kolmistaan. Mukaan reissuun lähti myös parempi puolisko, jonka kaveri sairastui viime metreillä, mutta rohkeana (ja suunnistustaidottomana) likkana Kapteenska päätti ottaa haasteen yksin vastaan. Matkana hänellä oli 30 kilometrin kävely. 

 

Aamuherätys oli jo ennen viittä, kun lähtöpaikalla oli tarkoitus olla kuudelta. Olimme siis illalla majoittuneet jo Kannonkoskelle ja ennättäneet rekisteröitymään sekä noutamaan kartat. Kapteenska heitti meidät lähtöön, jossa otettiin pikainen lähtöselfie, ennen taipaleelle lähtöä. Suunnitelman mukaan alku edettiin rauhallisella hölkällä, jotta saataisiin hyvä lämpö päälle. Heti ensimmäiselle rastille kääntymistä pummattiin, kun kartan mittakaava ei ollut vielä ihan selkäytimessä. Samalla saatiin hetkeksi kaveriksi kovakuntoinen Anne R., joka on voittanut aiemmin mm. Kaidoaivin ultramatkan. Asiasta saatiin aikaiseksi heti vääntöä, kun MiMa väitti voittajaksi pohjoisen tyttöä ja kehtasi vielä korjata paikan oikean kirjoitusasun olevan Kaldoaivi. Kerroin puhuneeni faktaa, enkä kuuntelisi tuollaisia sivusta esitettyjä heittoja. Asiasta päädyttiin lyömään vetoa suurimmasta mahdollisesta panoksesta eli BisBis-lakupatukasta.

 

Jo ensimmäiset polkujen risteykset ja hiekommat urat antoivat suuntaa suunnistushaasteista pimeässä. Osa perjantai-iltana liikkeelle lähteneistä oli jättänyt oman urakkansa 55 kilometrin jälkeen. Syynä oli juurikin olleet suunnistusmurheet sekä jalkavaivat. Pidemmän tiesiirtymän jälkeen päästiin taas maastoon ja jalat kastuivat liki välittömästi. Kolmosrastilta lähdettäessä oli taas suunnat hukassa ja päädyimme jatkamaan 130km ja 160km retkien suuntaan. Huomasimme kuitenkin suhteellisen nopeasti virheemme ja saimme osin onnekkaastikin korjattua oikealle uralle. Tekevälle sattuu.

 

Kun pimeys vähitellen alkoi väistyä, niin tekeminenkin helpottui. Vuoroteltiin maakuntauraa myöten helppoa hölkkää ja kävelyä kohti Pyhä-Häkin kansallispuistoa. Osa urista oli sellaisessa kunnossa, että hirvitti maastopyöräilijöiden puolesta. Monin paikoin polku oli varsin teknistä ihan jalallakin kuljettuna. Yhä edelleen jaksettiin vääntää Kaldoaivin kirjoitusasusta sekä ultran voittajasta. Puuskahdin Mimalle, että pian mies väittää Kuusamossa olevan laskettelurinnealueen olevan Ruka, vaikka vaatemerkkikin sen jo kertoo kirjoitettavan kahdella koolla: Rukka. Tästä saatiin uutta vettä myllyyn ja vääntö vain kasvoi. Pyhä-Häkin kansallispuiston rajalla MiMa arvuutteli, mistä puisto nimi on tullut. Tarinassa vilahteli metsästäjä, ansahäkki sekä ansaan jäänyt karhu, joka osoittautui pyhäksi seita-karhuksi. Tarina oli niin uskottava ja mukaansa tempaava, että uskoin sen ihan täysillä. Vasta tarkistettuani faktat luontoon.fi sivustolta seuraavalla viikolla, tuli vahva epäilys vedätyksestä. Kuten MiMa itsekin totesi, paras vale sisältää ripauksen totta.

 

Pyhä-Häkin polut olivat selvästi enemmän kuljettuja, eikä suunnistuksen kanssa ollut täällä ongelmia. Ainoa pieni harhaantuminen oli lähellä rastilta B10 (keittokatos) lähtiessä. Olimme jo liikkeellä lounaan suuntaan, kun polku tuli vielä kerran tarkistettua kompassista ja todettua, että matkan pitäisikin jatkua itään. Pitkoksilla oli taas aikaa vääntää ja änkyröidä. Retken tässä vaiheessa vielä juttu luisti ja ison osan ajasta oli iloinen puheen porina menossa. Pyhä-Häkin Opastuskeskuksessa oli matkailuautoon rakennettu Anna Unelma-kahvila, josta ostettiin kinkkupiirakat taukoevääksi. Tarjolla oli myös hirvikeittoa, mutta ruoka tuntui tuossa vaiheessa liioittelulta. Samalla saatiin tankattua vedet pulloihin.

 

Kansallispuiston alueella oli useampia erittäin vanhoja ja isoja puita. Näitä ihailimme vain ohi mennessämme, emmekä jääneet lukemaan opastauluja. Joustavalla omatunnolla varustettu tiimimme jäsen kertoili puiden sekä alueen historiaa. Vähitellen pitkospuut sekä Pyhä-Häkki alkoi olla koettuna. Poika-ahon tilan lammasaitauksen kautta pääsimme suuntaamaan taas kohti pohjoista. Nyt aloimme nähdä hetkittäin muitakin kulkijoita, kun lyhyillä matkoilla olleet nopeammat juoksijat sekä maastopyöräilijät ohittelivat meitä. Itselläni vasen pohje antoi ihmeellisiä merkkejä. Pelkäsin koko homman loppuvan massiiviseen kramppiin tai muuhun kipuun, mutta pohje antautui kevyellä hölkällä, eikä vaivannut enää loppumatkasta. Reitin yhtyessä alkumatkan reittiin, alkoi vastaantulijoita olla säännöllisesti. Porukan tekeminenkin tasaantui hiukan, kun nyt päästiin sanailemaan muidenkin kanssa. Erityisesti maastopyöräilijät olivat otettuja kysymyksistä ”Onko helppoa?” tai ”Miten reitin ajettavuus?”. Myös tokaisu kevyiden kampien pitämisestä sai aikaan irvistyksiä. Paikoitellen kyettiin jalalla pitämään parempaa vauhtia kuin maastopyöräilijät pyörällä.

 

Samalla kun ensimmäiset 40 kilometriä alkoi olla takana, niin sanailukin alkoi vähentyä. Kuljettiin pidempiä aikoja ihan hiljaa. Ympäröivää luontoon ennätti keskittyä enemmän ja katsella syksyistä maisemaa. Oli edelleen hämmentävän lämmintä, vaikka elettiin lokakuun viimeistä päivää. Tieosuuksilla oma jalka oli selkeästi kavereita raskaampi. Reilussa puolimatkassa eli 55 kilometrin kohdalla, oltiin taas kilpailukeskuksena toimivalla koululla ja siinä huollettiin nopeasti sekä energiaa että juotavaa ukkoihin ja reppuihin. Aikaa oli kulunut reilut 8 tuntia, joka oli hiukan odotettua enemmän. Maasto oli yllättänyt kulkijat. Pitkää taukoa ei kyennyt pitämään, sillä vilu hiipi kroppaan vääjäämättä. Pohjoispään lenkille lähdettiin hyvällä jalalla.

 

Pohjoinen kierros muodostui alkulenkistä Piispalaan. Heti alkumatkalla tuli Kapteenska hyvää kyytiä vastaan. Pussattiin nopeasti (siis minä) ja toivoteltiin tsemppiä loppumatkalle. Kolmenkympin lenkkiin perustuva reitti oli osin jopa tylsää edettävää. Maisema ei isoja kiksejä tarjoillut. Lenkki rasteille A04 ja A05 oli pehmennyt sateiden ja metsäkoneen takia mutavelliksi. Oli vaikeuksia ohittaa lammikkoja ja jalat kastuivat taas huolella. Iltapäivä oli jo pitkällä ja jouduimmekin sytyttämään otsalamput jo toistamiseen reissun aikana. Laskeutuva pimeys yhdistettynä väsymykseen, aiheutti kartanlukuvaikeuksia ja pari pientä pyörähdystä. Satasen matkalla muutaman sadan metrin pummeja ei edes lasketa. Samalla kun Pontus käytti Piispalan wc:n hyväkseen, niin myöhemmin liikkeelle lähteneet Marko ja Kimmo saivat meidät kiinni. Jatkettiin isompana porukkana matkaa ja höpöteltiin kuulumisia. Piispalan uimahallilla pojat tankkasivat lisää juotavaa, kun minun pulloni olivat edelleen täynnä koululta otettua sekamehua. Lähtiessä sekoiltiin hiukan poluissa, mutta lopulta osuimme sillalle leimaamaan.

 

Tässä kohtaa olisi vielä voinut kääntyä kohti maalia ja selvitä lyhyemmällä matkalla. Asiasta ei edes keskusteltu, vaan jatkoimme tien ylitse kohti pohjoisinta kierrosta. Maasto muuttui heti haasteellisemmaksi ja jouduimme useampaan kertaan turvautumaan karttapohjaan sekä suunnistusapuun. Seuraavilla kilometreillä märistä jaloista tuli vielä astettakin märemmät. Ura oli monin paikoin niin heikko, että jouduimme porukalla pohtimaan oikeaa suuntaa. Vauhti oli hitaimmillaan 3 km/h ja oli tulla vilu. Kun lopulta selvisimme laavulle (C02), käytin tilaisuuden hyväkseni ja kävin huussissa, sekä kaivoin repusta hupullisen sadetakin. Rastilta oli pidempi tiesiirtymä seuraavalle rastille. Selkeä pätkä hölkkäiltiin, jotta saimme taas lämpöä kroppiin. Hienot ja pitkät hiekkarannat jäivät näkemättä pimeyden takia, mutta rantaveden kirkkautta ihasteltiin otsalampun valokeilassa. Uran vahvuudesta huomasi, ettei täällä ollut kovin moni edennyt.

 

Kun taas selvittiin tielle ja saatiin C05 leimattua, niin alkoi henkisesti helpottaa: oltiin matkalla kohti maalia. Yli neljän kilometrin hölköttely tiellä oli pitkä urakka. Oli aikaa miettiä retken mielekkyyttä tai mielettömyyttä. Olo oli vielä ihan hyvä, eikä unikaan vaaninut silmäkulmassa, vaikka etukäteen jännitinkin jaksamistani. Työviikko oli ollut kovin pitkä ja haastava, eikä työn puolesta kyennyt keventämään kuormaa loppuviikosta. Viimeiset tilaukset ja sähköpostit lähetin vielä kisapaikalle ajellessa, kun sain vaimon kuljettajan paikalle. Pätkä, joka menomatkalla oli tuntunut kestävän ikuisuuden ja oli kovin märkä, taivallettiin nyt selkeästi vauhdikkaammin. Enää ei varottu tossujen kastumista ja jokaisella oli mielessä maaliin pääsy. Tien ylityksen jälkeen Kimmo ja Marko jäivät hiukan jälkeen kramppien takia. Kaivoin repustani vielä suolatabletin, ennen kuin kiihdyttelin Pontuksen ja MiMan perään. Kykenimme edelleen hölkkäilemään ja ainakin omiin jalkoihin se tuntui kävelyä paremmalta vaihtoehdolta. Oikeaan kantapäähän tuntui muodostuvan rakko ja ajattelin sen sijoittuvan ihan samaan kohtaan kuin Latvian em-rogassa tullut rakko. Nyt ei kuitenkaan ollut vielä oikea aika miettiä kipuja, vaan keskityimme jatkamaan maaliin. Näki selvästi kavereistakin, ettei enää ollut koko ajan mukavaa, vaan jokainen työsti suoritusta oman päänsä sisällä. Rastin A12 (kota) jälkeen otin puhelua vaimolle, että meitä saisi lähteä hakemaan maalista. Loppukirimme ei ollutkaan ihan niin väkevä kuin olin kuvitellut, koska viimeiseen reiluun vitoseen kului lähes tunti. Maalissa vastassa ollut autonkuljettaja muisti kertoa tuon pariinkin kertaan. Viimeisillä kilometreillä on aina erilaisia ajatuksia matkanteosta. Onneksi loppuu. Miksi ikinä lähdinkään mukaan? On tämä taas ollut yksi s****nan työmaa. Missäköhän ensi vuonna Halloween Hike järjestetään? Sinnehän pitää ehdottomasti lähteä. Mieli unohtaa jo tässä vaiheessa osan vastoinkäymisistä ja retkestä on tulossa vahvasti positiivinen. Maalissa oli kolme iloista, mutta voipunutta miestä.

 

Muutaman sanan pääorganisaattorin kanssa vaihdettuamme, saimme eväspussit matkaamme. Mökille piti ottaa ihan hiukan huilia, ennen kuin jaksoi ja tarkeni saunaan. Energiavajetta korjailtiin saunan päälle pizzalla ja oluella, mutta koko tölkkiä ei saanut alas ennen kuin uni tuli. Taas oli yksi huikea reissu tehtynä ja isot kiitokset kuuluvat matkatovereiden lisäksi ratamestari Tommille, joka tiiminsä kanssa oli saanut mainoslauseensa mukaisesti tehtyä ”Rymykisoja kaikille”.          

 

Matka 103,4km ja yhteisaika 17h 18min

Eväät:

2 l High5 Zero urheilujuomaa 0 kcal (unohdin energiallisen urkkajuoman kotiin. Virhe!)

1,5 l Sekamehua 60 kcal

1 l Vettä

1 Kpl High5 Energy Gel 40g 91 kcal

2 Kpl High5 Energy Bar 55g 403 kcal

1 Kpl Valio Onni puro 215g 150 kcal

1 Kpl Fazer Sininen 39g 215 kcal

1 Kpl Fazer Karamelli&Merisuola 37g 196 kcal

1 Kpl Mars 51g 229 kcal

1 Kpl Snickers 50g 241 kcal

1 Kpl Iso Pätkis 36g 178 kcal

2 Kpl BisBis 14g 102 kcal

1 Kpl Moomin laku 20g 69 kcal

2 Kpl Tyrkisk Peber laku 20g 139 kcal

2 Kpl Minttulaku 14g 102 kcal

2 Kpl Cola Cola laku 14g 102 kcal

1 Kpl Glut.kinkkupiirakkapala 275 kcal

Kourallinen Hedelmä Aakkosia 100 kcal

 

Yhteensä 2652 kcal

Synkkä Syysunelma 2019 100km

Miten johonkin tapahtumaan voikin kehittyä tällainen viha-rakkaussuhde? Toisaalta osallistuminen kiehtoo, toisaalta aiheuttaa pelonsekaista nipistelyä vatsanpohjassa. Ajankohta mahdollistaa kelin aurinkoisesta ja lämpöisestä syyspäivästä aina räntäsateen kautta pakkaseen. Tällä kertaa päästiin liikkeelle pikkupakkasessa ja aamusta ilman lämmettyä. saatiin hetkittäistä tihkusadetta niskaamme. Mutta nyt seikkailun alkuun. 

Työkiireet hankaloittivat karttarallia. Alueelta löytyi viisi suunnistuskarttaa, joista pari oli jo hiukan iällä. Kartat olivat kolmen eri suunnistusseuran hallinnoimia, joten vuorossa oli kiivasta sähköpostittelua ja karttojen noutoa painotaloista. Mitäpä sitä mies ei tekisi syksyisen seikkailun eteen. Pääkarttana toimi Map ant-pullautuskartta, josta tulostin liian haasteellisella mittakaavalla 50x60cm kokoisen 2-puoleisen lakanan. Kartan päällystyksen hoidin kontaktimuovilla. Kartanlukua vaikeutti peukalokompassin luupin hukkuminen matkalla autolta lähtöpaikalle sekä vahvuuksilla olevien suojalasien huurtuminen. Etukäteen solmin yhteistyö-, ystävyys- ja avunantosopimuksen Lupus Extremen kanssa. Yhdessä kulkeminen tuo turvaa pimeässä metsässä. Rastilippuina toimi tänä vuonna laminoidut kortit, joissa oli rastinumeron lisäksi latinankielinen sanonta sekä kunnon heijastinteippi molemmin puolin.

1. Fortis Fortuna adiuvat - Onni suosii rohkeaa

Lähdöstä ykkösrastille oli partioleiriltä tuttua polkua pitkin. Tottakai pimeässä kaikki näyttää erilaiselta, mutta tämä rasti ei aiheuttanut mitään ongelmia. Rastinottoa helpotti vielä polkupyöräilijöiden valot, heidän poistuttuaan jo rastilipulta.

2. Suum cuique - Kukin tavallaan 

Kakkosrastille lähtö piti tehdä tarkasti, kun aluksi kuljettiin pientä polkua, jonka jälkeen polku  linjalla nopeutti etenemistä huomattavasti. Viiskymppisellä olleet hurjat, Henkka ja Sami tulivat jo tiellä vastaan, kun me vasta suunnittelimme rastinottoa. Kovat ovat kovia.

3. Omnia mea mecum porto - Kaiken kannan mukanani

Polkuja pitkin kasketulle aukolle ja siitä rastille. Naps ja kops, peruskauraa.

4. Quo vadis? - Minne menet?

Viimeinen Malva-suunnistuskartalla sijainnut rasti. Selkeitä polkuja ja tietä. Rastin otto oli helppoa, koska pyöräilijöitä tuli vastaan vastakkaisesta suunnasta.

5. Exempli gratia - Esimerkiksi

Nyt alkoi oikea Synkkä Syysunelma, sillä pääsimme tositoimiin suolle ja työkaluna toimi pullautuskartta. Ojia ylittäessä kastui ensimmäistä kertaa jalat. Koukkasimme turhan paljon lännen kautta ja päädyimme pellon laitaan. Suunnalla kuitenkin tavoitettiin rastikumpare, eikä Palojoen ylityskään aiheuttanut ongelmia. Hyvä me!

6. Per pedes apostolorum - Apostolinkyydillä

Hyvin sujunut alku toi itsevarmuutta ja jopa pientä uhmakkuutta nuorisosuunnistajaan. Sanoin käyneeni The suppa-rastin alueella ja tuntevani alueen kuin omat taskuni. Seuraava kaksikymmentä minuuttinen meni kuin baarin narikasta saadun väärän takin kanssa. Taskut eivät yht’äkkiä tuntuneetkaan omilta, vaan kartoitimme alueelta noin 127 suppaa ja otimme toistatuhatta turhaa nousumetriä. Oli aika nostaa käsi virheen merkiksi, laittaa leuka rintaan ja seurata Bastvik Expressin ja Mankkaanpuron Ridgen vanavedessä oikeaan suppaan. Peruspositiivisena totean vain, että nyt Karkki-Rasti voi hakea Jukolan Viestiä Palkaninharjujen alueelle Pilpalaan, sillä olemme tehneet maastotyöt valmiiksi viimeistä neliömetriä myöten. Olisin nolo, jos osaisin...

7. O Sancta simplicitas - Voi pyhä yksinkertaisuus

Tiedetään, TIEDETÄÄN! Siitäkin huolimatta, että sanoin juosseeni seuraavan rastin ohi muutamia kertoja, en saanut päävastuuta suunnistuksesta. Ehkä juuri siksi tällä välillä emme kärsineet ongelmista. Ihme homma.

8. Mens sana in corpore sano - Terve sielu terveessä ruumiissa

Onpas hidasta kuljettavaa tällainen talousmetsä. Ratamestari olisi tikahtunut nauruun, kuullessaan mietiskelyni. Takana oli vasta 22 kilometriä ja ”The real” talousmetsä tulisi vielä tutuksi pienviljelijäperheen esikoispojalle moneen kertaan.

9. Gloria in excelsis - Kunnia korkeuksissa

Nyt sitä talousmetsää, hakkuuaukkoa, suota, polvennostoa ja kaatuilua. Viikkoa aiemmin jääkiekossa telottu polvi vääntyi ja hetken jo pelkäsin kipukynnykseni ylittyneen. Olin väärässä. Kun sain taas rytmistä kiinni, niin pikku hiljaa polvi turtui menoon. Ennen rastia tehtiin pieni koukku. Ei mitään isoa, vaan sellainen normaali iltarastisuunnistajan tötöily.

10. Omnis flusis - Kaikki virtaa

Reilu neljän kilometrin väli kympille. Väli otetaan tarkasti ja Hunsanpaatti löytyy vaivatta. Samalla nähdään hetki viiskymppisellä ollutta paria. Ihan liikaa ei muita ole näkynyt. Kuusi tuntia on täyttymässä, samoin 30 kilometriä. Vauhti on ennakoitua hitaampaa.

11. Semper paratus - Aina valmis

Aina valmis, mutta kun ei välttämättä ole. Liki seitsemän kilometriä seuraavalle rastille. Tätäkö tämä sitten taas on? Edetään hölkkää ja kävelyä vuorottelemalla. Paikoilleen ei voi jäädä, eikä liian kauan kävellä, kun kroppa jäähtyy välittömästi. Kiitän mielessäni itseäni, että laitoin kunnon hanskat käteeni. ohut pipo saisi olla tähän aikaan yöstä paksumpi. Rastille osutaan suorilla.

12. Nemo saltat sorbius, nisi infanus est - Kukaan ei tanssi selvinpäin, ellei ole hullu

Vanhana kansantanhun harrastajana hymähdän ja nyökkään itsekseni. Näinhän se menee, niinhän se on. Tähän tanhuun ryhtymisen mielekkyys mietityttää. Toisaalta matka etenee ja seura on hyvää. Mikäpä tässä, meidän omien poikien? Kyllähän me pärjätään. Kuuden ja puolen kilometrin rastinväli. Kerityn leveät laskuojat ylittyvät, toinen siltaa myöten ja toinen patoa pitkin. Jalat kastuvat nilkkaa myöten kylmässä vedessä, mutta lämpenevät nopeasti liikkeessä. Kerityn rannassa ei kulje polkua ja legenda jokaisen järven rannassa sijaitsevasta kalastajanpolusta saa aikaan naurahtelua. Hidasta etenemistä, mutta rastikivi löytyi sieltä, missä sen kuuluikin olla.

13. Operose nihil agunt - Hätäilijät eivät saa mitään aikaan

Siirrytään hölkällä kohti pohjoista. Vaihtelun vuoksi koukkaamme Ilvesreitille. Polkua on mukava edetä, vaikka yöpuulle asettuneen metson lähtö onkin aiheuttaa housujen tuhrimisen. Alueella on koko reitin parhaat maisemat. Tai olisi, jos olisi valoisaa. Polku Nappilahdennokkaan on tuulinen. Paleltaa. Ei olla edes puolimatkassa. -Huokaus-

14. Decisis pennis - Pettynein toivein

Seuraava supparasti sijaitsee oman seuran suunnistuskartalla. Odotukset ovat korkealla, mutta pettynein toivein todetaan, että olemme nyt tehneet tarkat maastotyöt tämänkin vanhan kartan päivittämiseksi. LHR: Muistakaa kiittää...

15. Honor virtuti merces est - Kunnia on miehuuden palkinto

Aamun sarastus vie voiton pimeydestä. Pieni tihkuttelu taivaalta tekee savipintaisista teistä luistinratoja. Eletään jaksamisen kannalta hankalia aikoja. Eväät menevät onneksi alas ja saavat fiiliksen nousuun. Rasti löytyy ennakkotietojen mukaisesti puretun sähkötolpan jalustasta. 

16. Quo vadis? - Minne menet?

Ai minnekö menen? Minä menen Karhunlavanmäen naapuriin kivirastille. Kaiken hyvän lisäksi rastille löydetään ammattimiesten elkein. Kyllähän me tämä osataan.

17. Fiat lux - Tulkoon valkeus

Ura löytyy pienellä pyörähdyksellä ja tossu on taas syönnillään. Mäen päällä joudutaan käymään naapurimäellä, ennen kuin osutaan takaisin rastimäelle. Virhe noin 28 sekuntia.

18. Repetitio mater studiorum est - Kertaus on opintojen äiti

Rastinväli on yli 9 kilometriä ja se aikana on aikaa kertailla alkureissun tapahtumia. Sade kastelee nyt enemmän ja sadetakit puetaan päälle. Samalla otsalampuista maltetaan luopua. Kello on kuitenkin jo 11.00. Matkalla päästään hyödyntämään Ilvesreittiä. Polkua on taas mukava edetä. Paikoitellen tie on niin jäässä ja liukas, että pitää juosta penkalla tai tien keskellä olevalla kohoumalla. Lopussa on vaikeuksia pysyä polulla ja joudummekin tekemään pienen koukun ennen rastia. Lippu löytyy kuitenkin ilman murheita.

19. Pater noster - Isä meidän

Selkeää tiellä etenemistä. Hölkkää, puskassa kykkimistä ja energiaa, ennen kuin päästää leimaamaan kivirastilla. Isä meidän rukous jää lausumatta. Itsevarmuus alkaa valoisuuden ohella kasvaa. Kengissä tuntuu olevan roskia, mutta en vaivaudu tyhjentämään niitä. Takana on yli 77 kilometriä, joten maali alkaa kohta häämöttää. Todellisuudessa jäljellä on vielä 40 kilometriä ja liki kahdeksan tuntia. 

20. Mens sana in corpore sano - Terve sielu terveessä ruumiissa

8 kilometrin rastinväli. Sielu ei tunnu enää terveeltä, eikä ruumiskaan. Väsyttää. Tullaan agressiivisella oikaisulla lentokentän länsilaitaa. Onnistutaan hyödyntämään intin alueen endurospoori. Oma sivuvaunucrosspyörä on jemmassa kentän päädyssä olevassa hallissa. Kokemus tuo varmuutta. Kuitenkin kaveri joutuu opastamaan ennen rastia olevien tuttujen teiden kanssa, sillä mieli on kovasti väsynyt. 

21. Multum non multa - Paljon, mutta ei monta

Tämä ei lopu ikinä. Ali-Myllyn kahlaamolta on taas pitkä siirtymä seuraavalle rastille. Nautitaan valoisuudesta ja maisemista. Rasteja on vielä jäljellä paljon, mutta ei monta.

22. Abi, male spiritus - Mene pois, paha henki

Tiesiirtymää. Matkalle osuu pirunlinna, mutta itse pirua emme tavanneet. Helppo suorasti löytyy isosta supasta helposti. Kangasmaastoa on mukavaa edetä.

23. Lupus in fabula - Siinä paha missä mainitaan

Taas tiesiirtymää. Matkaa tuntuu etenevän hitaasti, vaikka hölkkäämme säännöllisesti hyviä pätkiä. Onko ennen rastia olevan lammen rannalla polku? No ei ole. Kyllä ei ole kalastajanpolkua nähnytkään. Itse rasti löytyy ojan kulmasta, ihan niin kuin pitääkin.

24. Frustra est - Turhaa tämä on

Turhaa, niin turhaa. Suon ylittäminen käy jo rutiinilla. Lasketaan ojia ja tehdään samalla Lopen Uupuneiden seuran ennätys pituushypyssä. Jalat säilyvät liki kuivina. Tiesiirtymät ovat tylsääkin tylsempää rutiinia. Rastikiveä joudutaan skannaamaan hetki. Miten pimeä voikin olla näin pimeää? Otsavalojen teho tuntuu pienemmältä kuin eilisiltana. Turhaa tämä on. 

25. Citius, altius, fortius - Nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin

Rastilta lähtö vaatii ponnistelua. Nopeammin. Leveän ojan ylitse kulkee tukki, mutta se on ihan sikeäksi kulunut. Jäykin jaloin en uskalla ylittää, ennen kuin löydän kepin jolla tukea ylitystä. Korkeammalle. Eteneminen metsässä on taas pimeällä hidasta. Voimakkaammin. Oikeat tienpäät kuitenkin löytyvät ja matka jatkuu kumpare-rastille. 

26. De mortuis nil nisi bene - Kuolleista puhutaan vain hyvää

Harmittelemme ampumaradan äänien vaimenemista, sillä niiden perusteella olisi ollut helpompaa pitää suunta. Oja pidetään vasemmalla puolella ohjurina ja oikea tie löytyy. Enää ei jaksa edes varoa märkiä kohtia, vaan jalat ovat koko ajan märät ja kylmät. Rastinotto tietä pitkin on suunnistuksellisesti helppoa, vaikka väsymys alkaakin painaa. Jokaisessa välissä pyrin ottamaan energiaa.

27. Per aspera ad astra - Vaikeuksien kautta tähtiin

Kunnon oikaisu tielle ja hölkällä kohti tien loppua. Eksymistä tämä sankaritarina ei enää kestä, vaan tien silmukasta seuraavaan pitää ottaa todella tarkasti. Kompassia vilkaisen joka toisella askeleella ja viimeiselle rastille osutaan sukkana. Hetkessä on jotakin liikuttavaa.

28. Veni, vidi, vici - Tulin, näin, voitin

No nyt! Maaliin enää vajaan kilometrin kiri ja homma alkaa olla taputeltu. Kiireeksi meni, mutta nyt fiilis on kuin voittajalla. Enää pieni virkistävä pulahdus järveen, ennen kuin pääsee saunaan lämmittelemään ja sopalle. Valmiiksi kastellut pelastusliivit ovat hirvittävän kylmät paljaalle iholle.  Vaimo käy noutamassa väsyneen, mikä osoittautuukin hyväksi ratkaisuksi. Lyhyen sinnittelyn jälkeen nukahdan autoon. Vuoden 2019 Synkän Syysunelman on aika siirtyä muistojen helminauhaan, jossa se tulee loistamaan poikkeuksellisen kirkkaana helmenä pitkään.

Kuluneet eväät:

3 kpl Mars

1 kpl Snickers

4 kpl High5 geeli

8 kpl laku (BisBis, SukuLaku ym.)

4 kpl ruisleipäpari juustolla ja metwurstilla

1 pss pähkinärusinasekoitus

1 kpl Fazerin Sininen levy

Kartta1  Kartta2

Nyt alkaa tiukka kuukauden rupeama sekä näkymään naamassa, että tuntumaan kropassa. Takana on Louna-rogaining 6h/44km, Halloween Hike 53km/9h26min ja nyt Synkkis 117km/23h44min. Kaikki viikon välein. Ensi perjantain 8h yörogan kun vielä jaksaa, niin pidänkin oikein ylimenokauden :)

#Synkkäsyysunelma #synkkis #mäenkestäisjosmäkeskeyttäisinvaansentakiaetmäenjaksa